MAMMA MIA! -musikaalin luoja, Judy Craymer, kertoo, miten suurenmoinen ennätysmusikaali valloitti maailman...

 
Työni MAMMA MIA! -musikaalin tuottajana alkoi jo kauan ennen käsikirjoituksen valmistumista. Siitä on jo yli 25 vuotta, kun tapasin Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin, nerot ABBAn takaa, ensimmäisen kerran. Työskentelin tuolloin Tim Ricen kanssa, joka oli tehnyt yhteistyötä Bennyn ja Björnin kanssa jo aiemmin Chess-musikaalin merkeissä. Rakastuin saman tien – olivathan samat miehet luoneet Dancing Queen-kappaleen, yhden kaikkien aikojen suurimmista popkappaleista – mutta kyseessä oli toinen heidän kappaleistaan (The Winner Takes It All), joka synnytti idean ainutlaatuisesta musikaalista, jonka keskeisessä osassa olisivat Bennyn ja Björnin klassiset sävellykset. Sanoitukset olivat kuin rakkauden ja kaipauksen vuoristorata, jonka koin uskomattoman teatraaliseksi, mutta miten saisin eloa materiaaliin ja luotua siitä musikaalin?

Ensin minun oli lähestyttävä Bennyä ja Björniä, jotka ymmärrettävistä syistä olivat hieman skeptisiä ajatustani kohtaan. Selitin, että mielessäni oleva projekti keskittyisi uuteen ja jännittävään tarinaan, siitä ei tulisi ylistysshow tai ABBA story, vaan oikea musikaali, jossa olisi aivan oma libretto. Miehet eivät tuolloin olleet 100 %:n vakuuttuneita, mutta eivät myöskään täysin paiskanneet ovea kiinni, mikä antoi minulle toivoa.

Sitten istuin asuntoni lattialla ja kuuntelin ABBAa myöhään yöhön. Ajoin taatusti naapurini hulluuden partaalle, mutta pikkuhiljaa tulin yhä vakuuttuneemmaksi ideastani. Vuonna 1995 tulokset alkoivat vihdoin näkyä. Björn sanoi: "Olisi hyvä, jos löydät oikeanlaisen kirjailijan ja hyvän tarinan. Katsotaan, mitä sitten tapahtuu..."

Vuotta myöhemmin olin mukana tuottamassa elokuvaa, jonka ohjaaja mainitsi nimen Catherine Johnson. Tiesin hänen olevan näytelmäkirjailija ja – mikä vielä parempaa – tunsin hänen agenttinsa. Tapasimme tammikuussa 1997, ja melko nopeasti olin vakuuttunut siitä, että oli aika kertoa Björnille, että olimme löytäneet kirjailijan ja että olimme apulaistuottajani Richard Eastin kanssa pyytäneet häntä laatimaan käsikirjoituksen.

Ainoa neuvoni Catherinelle oli se, että sanoituksia ei saanut muuttaa. Kertomuksen tuli olla moderni, ironinen, romanttinen komedia. Jos hän kuuntelisi tarkasti ABBAn kappaleita, hän tulisi huomaamaan, että ne saattoi luokitella kahteen kategoriaan: toisaalta hieman nuorekkaampiin, leikkimielisiin lauluihin, joista itse pidän todella paljon, kuten Honey Honey ja Dancing Queen, toisaalta aikuistuneempiin, tunteellisiin kappaleisiin, kuten The Winner Takes It All ja Knowing Me, Knowing You... ja siten syntyi ajatus siitä, miten yli sukupolvirajojen kulkeva rakkaustarina voitaisiin kehittää.

Saman vuoden lopulla Catherine oli saanut päätökseen ensimmäisen version MAMMA MIA! -käsikirjoituksesta, ja sain Phyllida Lloydin ylipuhuttua mukaan projektiin ohjaajaksi. Hän oli taustaltaan vakavan, perinteisen teatterin ja oopperan edustaja, jonka salainen ase oli "Dry Martine wit". Huomasimme myös, että olimme kaikki sattuneet syntymään samana vuonna. Meistä hitsautui nopeasti yhtenäinen trio.

Oli epätavallista, vaikkakaan ei täysin ainutlaatuista, että kolme naista toimi luovana voimana sellaisen hankkeen takana, josta tulisi huima menestystarina. Henkilökohtaisesta näkökulmastani tarkastellen uskon, että se toi tuotantoon uutta tasapainoa, jolla oli hoitava vaikutus. Olimme kaikki innostuneita ryhtymään toimeen. Sopivasti myös MAMMA MIA!
-tarinassa on kolme voimakasta naista. Luonteiltaan hahmot ovat täysin erilaisia: yksi on päättäväisempi, yksi hieman kaoottinen ja yksi on hyvin käytännönläheinen mutta valtavan huumorintajuinen! Olemme naureskellen miettineet, kuka tarinan naisista meistä kukin on oikeassa elämässään. Jonkin ajan kuluttua jopa huolestuimme siitä, että meistä oli tullut entistä enemmän musikaalin hahmojen kaltaisia.

Aikaa myöten tuli hetki, jolloin minun oli luovuttava työstäni tv- ja elokuvatuottajana ja valmistauduttava toteuttamaan unelmani. Projekti aiheutti minulle harmaita hiuksia: tarvittiin rahaa, oli löydettävä teatteri, pitäisi tehdä runsaasti taiteellista työtä, oli löydettävä lippujen jälleenmyyjä, ja deadlinet toistensa perään paukkuivat. Oli kesä 1998, ja kantaesityksemme oli saatava yleisön eteen viimeistään 7. huhtikuuta 1999. Muuten saisimme heittää hyvästit Phyllidalle, jonka kalenteriin oli jo vuosia aiemmin varattu aika oopperan ohjaamiseen Lontoon Coliseumissa. Ehdotetut ensi-iltapäivämäärät olivat 7. tai 9. huhtikuuta. Seitsemäs huhtikuuta sattui olemaan ABBA-vuosipäivä, sinä päivänä yhtye nimittäin voitti Euroviisut Waterloo-kappaleellaan 25 vuotta aiemmin. Se tuntui erinomaiselta enteeltä.

Nyt Björnkin oli alkanut innostua ja jakoi visiomme musikaalista. Benny oli hieman varovaisempi, joten he olisivat millä hetkellä hyvänsä saattaneet pysäyttää koko projektin. Elimme jännittäviä aikoja, koska heidän tunneperäinen tukensa ja luova panoksensa olivat todella tärkeitä minulle. Jos he kerran luottivat minuun siinä määrin, että sain käyttää heidän upeita kappaleitaan, en halunnut tuottaa heille pettymystä. Benny ja minä sovimme, että ensi-iltayönä jommankumman meistä olisi pakko huudahtaa "mitä minä sanoin?"

Tässä vaiheessa meillä siis oli jo ensi-iltapäivämäärä, mutta meillä ei vieläkään ollut teatteria. Olimme etsineet pienempiä teattereita, mutta yhtäkkiä suuri ja arvostettu Prince Edward Theatre Lontoon West Endissä vapautui. Se oli sama teatteri, jossa Chessin ensi-ilta oli pidetty 10 vuotta aiemmin – ennekö? Mutta jo pelkästään teatterin koko merkitsi sitä, että tuotantoa oli pakko laajentaa merkittävästi, kaikki oli pakko työstää uudelleen roolituksesta työntekijöihin ja lavastuksesta budjettiin. Sinä iltana hyvin monet sormet ristittiin onnistumisen puolesta.

Ja sitten... seitsemäntenä huhtikuuta 1999 – iltana, jota en milloinkaan unohda – oli vihdoin MAMMA MIA! -musikaalin maailman ensi-ilta! Yleisö oli todella onnellinen, ja eräs brittikriitikko kirjoitti: "Mamma Mia! voisi saattaa Prozacin konkurssiin". Benny nieli sydämellisesti tappionsa: koko teatterin tanssiessa penkeillä hän kääntyi puoleeni ja sanoi: "Nyt voit sanoa sen". Iskin silmää lausuen: "Mitä minä sanoin!" Vitsailemme tuosta edelleenkin.

Minulle koko MAMMA MIA! -kokemus on ollut elintärkeä, eikä se olisi koskaan toteutunut ilman fantastista luovaa tiimiä eikä ilman Björn Ulvaeuksen ja Benny Anderssonin osoittamaa luottamusta ja mahtavaa yhteistyötä. Erityiskiitokseni haluan osoittaa myös ihanille näyttelijöille, muusikoille, lavastajille ja teatterin henkilökunnalle, jotka tekevät MAMMA MIA! -musikaalin mahdolliseksi. Ympäri maailman sama toistuu monilla näyttämöillä, joilla ilta toisensa perään koetaan taianomaisia hetkiä...

 

Upeaa musikaali-iltaa!